Joskus minulle tulee aivan kamala olo, kun tajuan miten välillä käyttäydyn tuota avopuolisoani kohtaan. Olen kuin kiukutteleva kakara, joka vetää herneet nenään pienestäkin asiasta, jostain aivan mitättömästä. Ei meillä mitään isoja riitoja ole koskaan ollut, pieniä kinaamisia ja suutahduksia. Muttakun niitäkään ei tarvitsisi olla, koska mitään oikeaa syytä niihin ei ole.

Tottakai sen ymmärtää, että nyt kun ollaan vuosi tunnettu, niin alkaa se suhteen alkuhuuma laantumaan, tilalle tulee se vakiintuminen. Minä rakastan häntä enemmän kuin ketään, ilman häntä en olisi mitään. Se minun täytyy muistaa aina kun kiukuttelen ja meuhkaan ja napisen.

Hän on oikeasti aivan ihana. Varsinkin kun vertaan monen ystävän suhteeseen, meillä kaikki on todella hyvin.

Pitää luvata että tästä eteenpäin näytän hänelle enemmän, kuinka paljon hänestä oikeasti välitän.