Turhaahan minä noissa aikaisemmissa teksteissäni yritin väittää, etten olisi tahtonut minun ja hänen suhteelta muuta kuin satunnaista läheisyyttä. Tahdoinpas.

Ja sainkin, paljon muuta. Huomenna meillä on 2 kk-päivä :) Olen ihastunut, ehkä jopa rakastunut. Hän on ihana. Hän hyväksyy minut juuri tällaisena.

Niin :)<3

Ne hetket ovat aivan äärettömän kauniita. Kun hän laittaa päänsä syliini että saan silitellä häntä. Kun keskellä yötä herätään ja halutaan toistemme vartalot lähemmäs toisiaan kuin ne on mitenkään mahdollista saada. Kädet, jalat, sormet ja varpaat kietoutuu toisiinsa.

En voi tajuta miten jonkun lähellä on vain niin hyvä olla. Ei tarvitse esittää mitään mitä ei ole.

" No one's picking up the phone
guess it's me and me
and this little masochist.
She's ready to confess
all the things that he never thought
that she could feel "

" If my heart's soaking wet,
boy your boots can leave a mess "

Tällä hetkellä olen henkisesti aika ulalla. Minä en tiedä mitä tahdon, en tiedä mitä haluan enkä jaksa edes ajatella koko asiaa. Ehkä luulen, että koko sotku vain katoaa kun pidän kaiken sisälläni. Ja toisin kuin Tori Amos tuossa ensimmäisessä lainatussa säkeistössä laulaa, minä EN ole valmis tunnustamaan tunteitani. En kenellekkään. Rakennan ympärilleni suojamuuria, koska tiedän, että kohta taas kolisee ja minun pieni sydämeni poljetaan uudestaan maahan. Ehkäpä tällä kertaa olen jo valmistautunut tarpeeksi. Ehkä tällä kertaa onnistun pitämään itseni kasassa.

Mutta mutta, lopetetaanpa tämä angstaus nyt. Kun ajattelee vähän positiivisemmin, niin löytyyhän tästä elämästä jotain mukavaakin :) Perjantaina Mikkeliin. Tänään on vapaapäivä, pitäisi alkaa pyykkäillä ja silittää.

Uusi työpaikka on nyt hakusessa, hakemuksia olen jo lähetellyt vähän jokapaikkaan. Toivottavasti tärppäisi. Siivous vain ei enää nappaa, tai ei siinä työssä sinänsä ole mitään vikaa, työajoissa vain. Jos joutuu ensin menemään aamuviideksi töihin, pääsee yhdeksältä pois, ja taas illalla neljäksi takaisin, niin se EI ole kivaa. Sama juttu kuin olisi koko päivän töissä putkeen.

Nyt kohta suihkuun menen ja yritän hymyillä tänään :)

Pitkän päivitystauon aikana on ehtinyt tapahtua niin paljon. Tämä kesä on ollut ihmeellinen, kummallinen ja omituinen. Olen löytänyt miehen, joka on ihana, mutta jonka kanssa en välttämättä halua mitään sen enempää, kuin satunnaisia vierekkäin nukuttuja öitä, kosketuksia, läheisyyttä ja... no... seksiä.

Hän on luonteeltaan ihana ja huomaavainen, ja ainavain hakeudumme toistemme seuraan lukuisista "ollaan vain kavereita" -päätöksistä huolimatta. Hän on 22-vuotias, minua kolme vuotta vanhempi.

Oikeastaan hänen kanssaan voisi olla ihan mukavakin seurustella. Hänellä on elämänarvot kohdallaan, ja siinä suhteessa hän eroaakin suuresti monista ikäisistään miehistä. Mutta se huono puoli hänessä on, että en aina saa hänestä selvää. Silloin kun minä en ota yhteyttä tai yritän muuten vain pitää välimatkaa, hän on entistä enemmän kimpussa. Kun taas minä tahtoisin viettää aikaa hänen kanssaan, hän tuntuu joskus hieman epäröivältä.

Edellisessä suhteessaan hän muutti tyttöystävänsä kanssa yhteen parin kuukauden seurustelun jälkeen. Ja arvaahan sen ettei siitä mitään tullut. Niin onko tuo sitten ihme, että hän on niin sitoutumiskammoinen? Sitähän minäkin olen. Mutta eri syystä. Välillä mietin, että mitä ihmettä hän minussa näkee. Pelataan ihan eri sarjoissa. Hän on komea, ihan älyttömän komea. Ja minä olen, no, minä. Ja kuitenkaan hän ei voi minua ihan täysin ällötyksenä pitää kun kerta haluaa viettää aikaansa kanssani.

Jospa lopetan tältä erää tämän paskan jauhamisen ja siirryn valmistautumaan töihin.

Ihana ilta, kaikki ne ujot katseet, jotka vähän väliä kohtasivat sekunnin murto-osaksi. Kyllä minä jotain huomasin hänenkin silmistään.

Ja hän huomasi taatusti minun valppauteni, kun se nainen pyöri hänen ympärillään. Mutta ei heidän välillään näyttänyt olevan muuta kuin, öö, ystävyyttä ehkäpä?

Joka kerta kun näen hänet, tuntuu että kehoni jokainen kohta sulaa.

Rukoilen, että jotain tapahtuisi ja pian. En kestä tätä tilannetta kauaa. Haluan jonkin merkin siitä, onko meillä mitään mahdollisuutta.

No jaa, tunteet viilentyneet. Nääh, mitä minäkin oikein luulen itsestäni?
Päätin, että antaa asioiden mennä omalla painollaan. Jos mitään ei tapahdu, niin sitten ei. En vain jaksa rasittaa pientä sydänparkaani tällaisella, otan kaiken ihan liian vakavasti ihastuneena. Nyt siis olen vain tällaisella katselulinjalla. (ja toivon kokoajan törmääväni häneen kun hänjaminä ollaan humalassa, miksiköhän?)

Liian erilaiset elämäntilanteet ehkä, en tiedä. Mutta estääkö se hauskanpitoa? ;) Eihän meidän tarvitse naimisiin heti mennä.

Hiukset tuntuu terveemmiltä kuin sain leikkautettua kuivat latvat pois.

Tänään kauppoihin, ehkä terassille ja illalla baariin. Selvinpäin ja niin.

Nyt välivuosi on 98 prosenttisen varmaa. En ole Suomessa ollessani lukenut sanaakaan pääsykoekirjoista. Ja työt jatkuvat syksylläkin, niin miksi en pitäisi taukoa opiskelusta? Tiedotusoppi ei ehkä ollut oikea valinta minulle. Ensi keväänä olen paljon viisaampi. Tuntuu hassulta, että yritän perustella kokoajan päätöksiäni kaikille, vaikke on ihan sama, mitä muut ajattelevat. Omapa on elämäni, itsehän minä olen itsestäni tähänkin asti huolehtinut. Ja jos en nyt pidä tätä välivuotta niin milloin sitten? :) Haluan vain ottaa nuoruudesta kaiken irti! Koita sitten selittää tuo vanhemmille, jotka ovat aivan liian vanhanaikaisia. No ajatelkoot mitä lystäävät.


Mielialanvaihteluita. Itkettää ja naurattaa, joskus yhtäaikaakin. P:n vastaukset ja vastaamattomuus tuntuvat yhtä pahalta ja hyvältä. En ymmärrä, joo naapurisuhdevittu. Ja äitikin jo tietää ja minä vain haluaisin kertoa P:lle kaiken. KAIKEN. Ja katsoa miten ne äärettömän kauniit silmät siellä silmälasien takana reagoisivat, muuttuisivat. Kun istuin siinä vieressä, ajattelin että sopisin siihen vähän pysyvämminkin. Se autonpenkki oli kuin tehty minulle, ja hänet oli kuin tehty siihen minun viereen ajamaan. Näyttäisimme aika hyvältä yhdessä, tai hän saisi minutkin näyttämään paremmalta. En voinut edes parturituolissa katsoa itseäni peilistä.

Ja koko eilisen päivän ajattelin vain yhtä ainoaa viestiä. Pohdin, mitä merkitystä sillä oli, vai oliko mitään? Ei meinannut töistä tulla mitään, kun aina kun vedin pestävän ikkunan sälekaihtimia ylös, P tuli mieleeni. Ja se viesti.

Mutta pakkohan minun on myöntää, että se mies on todellakin saanut minun pääni pyörälle.

Tällä hetkellä 'rakkaudeton' ei kuvaa olotilaani kovinkaan hyvin. En nyt sanoisi, että saan rakkautta, mutta ainakin jotain sen suuntaista tunnen itse. Erästä hyvinkin ihanaa, hellyttävää ja sympaattista henkilöä kohtaan.

Tällä kertaa ehkä lähtöasetelma ei ole niin toivoton kuin aikaisemmissa ihastuksissani. Vaikka mies onkin minua lähes kahdeksan vuotta vanhempi, tunnen jotain sanoinkuvailematonta yhteyttä välillämme. Toivon suunnattomasti, etten ole yksin tämä tunteeni kanssa. Sen välillämme olevan sähkön on myös hänen pakko tuntea.

Olen siis jopa keskustellut tämän miehen kanssa. Ja se seikka on jo ihme, kun katsoo aikaisempia ihastuksiani. Vaikka keskustelut ovatkin ainakin minun osaltani melko väkinäisiä, sanat tarttuvat kurkkuun ja saan usein sanotuksi vain kaikkea typerää, se on silti hyvä alku. Ja kun hän lähti asunnostani, viestitin taatusti omalla ilmeelläni ja tavallani sanoa 'heippa', että hän on minulle kaikkea muuta kuin yhdentekevä. Ja seuraava tapaaminenkin on jo sovittu, vaikka se ei liitykään mitenkään 'meihin'. Mutta toisaalta aika paljonkin.

Ja se, kun aloimme puhua juuri yhtä aikaa toisillemme, vaikka ensin olimme pitkään hiljaa. Ja hän antoi minun puhua. Ja hän tarjosi minulle sipsiä, ennen kuin otti itse. En uskaltanut vilkaista häntä melkein koko tapahtuman aikana. Olin silti hyvin tietoinen hänen jaloistaan omieni vieressä. Hänen tuoksustaan, joka muistuttaa jotain turvallista ja tuo mieleen lapsuuden. Se tuoksu tulavahti joka kerta kun hän liikahti. Ja minä tuoksuttelin ja yritin keskittyä pitämään ilmeeni peruslukemilla. Mairea hymy olisi saattanut olla pelottava.

Heilauttelin hiuksiani enkä tiennyt miten päin minun olisi ollut parasta istua. Heiluttelin jalkojani antaen hänelle välillä mahdollisuuden liikutella omiaan. Joskus ne vain olivat niin lähellä että olisin halunnut koskettaa, edes vähän...

Voin myöntää, että olen ihastunut. Ja tällaisessa euforisessa olotilassa sitä vain odottaa, milloin tulee se takapakki, joka heittää kaikki toiveet ja unelmat romukoppaan, ja joka särkee sydämen. Nyt tiedän, että kun se hetki tulee, minä en voi hyvin. Voisin toki olla positiivinen ja ajatella vain niitä mahdollisuuksia, mitä meillä on. Viiden metrin välimatka. Se on niin vähän mutta samalla liian paljon.

Nyt odotan huomista ja ylihuomista. Sitä tunnetta kun saan olla hänen lähellään. Sen tunteet odottaminen tuntuu hyvältä, mutta ei läheskään niin hyvältä, kuin tunne itsessään.

Tänään kävinkin sitten ruotsalaisessa terveyskeskuksessa. Oli melko mielenkiintoinen kokemus.

Ensin korvani tutki nuori mies, joka oli melko kovakourainen ja pyöritteli villisti sitä korvatarkastusvälinettä muutenkin kipeässä korvassani. Kyyneleet valuivat silmästä, ja kun hän viimein otti sen värkin pois korvastani, pääsi suustani vahingossa "auh". Sitten se kysyikin englanniksi, että "ai sattuiko se". Siinä sitten hymisin, että "juu, vähän". Puhuimme siis tosiaan englantia alun ruotsinpuhumisyritysten jälkeen. En vain ymmärtänyt häntä.
Sitten hän menikin hakemaan kollegan viereisestä huoneesta, joka hänkin sattui olemaan nuori mieslääkäri. No hän onneksi vaikutti hieman kokeneemmalta ja korvaan kurkattuani he keskustelivat ruotsiksi paksusta ja punaisesta tärykalvostani. Se tilanne vain oli niin koominen kun istuin siinä sängyllä ja kuuntelin kun he puhuivat minun korvastani. Tuijottelin heitä ja yritin vain pidellä nauruani. Sitten tämä kollega lähti huoneesta, ja lähtiessään teki sellaisen eleen jonka jossain ympäristössä olisi voinut tulkita silmäniskuksi. Kiusasivat vain viatonta suomalaistyttöä :)

No, sainpahan sitten loppujen lopuksi kymmenen päivän antibioottikuurin. Ihme napsumista kuuluu korvasta ja humisee. Ainakaan nämä tämän päivän kuusi tablettia eivät ole auttaneet.
Suutun jos en ole lauantaihin mennessä terve.

Tässä taas näitä seikkailuja mikämikämaassa. VIELÄ KAKSI PÄIVÄÄ!

Olisiko teidän mielestänne ihanaa lähteä korva- ja kurkkukipuisena, nuhaisena ja muutenkin vain huonosti voivana lasten kanssa leikkipuistoon? Tai haluaisitteko ylipäänsä silloin olla tekemisissä kenenkään muun kuin itsenne kanssa? Nii-in. Lapset vinkuvat antamaan lisää vauhtia ja minusta tuntuu että pää räjähtää ja pyörryn. En vain voi perääntyä, koska ei ole mitään pakopaikkaa. Se tässä juuri onkin. Jos vain olisi mahdollisuus paeta edes hetkeksi, niin tämä voisi olla paljon mukavampaa.

Tästä angstaamisesta saa kyllä ihan väärän käsityksen. Mukavaahan tämä on ollut! Avartava ja kasvattava kokemus sinänsä. Perhe on ihana ja huomaavainen, sitä en voi kieltää. Mutta saanpahan todistettua itselleni että minusta ei ole tähän. Yksi kokemus enemmän, en kadu mitään.

Huomenna terveyskeskukseen tämän helvetillisen korvan kanssa. Pidetäänkö nyt peukkuja yön yli, että tämä korva kokisi ihmeparantumisen ja olisi aamulla täysin normaali? Joo, se olisi ihanaa. Saisin nautittua näistä viimeisistä päivistä täällä ilman tätä jatkuvaa huminaa ja jyskettä korvassa.

Odotan jo lauantaita ja bileitä <3 jos vain on jotkut alkoholinkieltävät antibiootit, niin sitten kyllä suutun tai jätän ne kesken!

Hyvää yötä ja kauniita unia. Olen puhunut.

Nyt alkaa kyllä hajottaa jo aika pahasti. Korva on taas kipeä ja tukossa, ja kurkku on tänään vielä kipeämpi kuin eilen. Tahdon jo KOTIIN. Helvetti soikoon, miksi en vain voi olla terve?

Odotan jo sitä päivää, kun olen vapaa tästä kaikesta esittämisestä ja paskanjauhamisesta. BARNVAKT BARNVAKT BARNVAKT, haistakaa vittu!

Miksi meninkään eilen kailottamaan tuota terveytymistäni. Tänä aamuna herätessäni kurkku oli hirveän kipeä, ja on vieläkin. Tuntuu että se kipu ei ole vain kurkussa, vaan kaulassa ja niskassa myös. Sattuu kun liikauttaakan päätä. Kävin sitten hakemassa ruotsalaista Buranaa, Ibumetalia apteekista. Otin kaksi äsken, jos eivät kohta vaikuta niin tapan jonkun, ehkä itseni.

Tuntuu vain, että tämä ruotsin bakteerikanta ei jotenkin sovi mulle. Koko täälläoloajan on joka päivä ollut joku paikka kipeä: korva, kurkku, pää tai käsi. Jeesus sentään.

Ehkä pitää vähän piristyä ja ajatella, että sitten Suomessa tuskin enää sairastan! Saan keskittyä itseni alkoholisoimiseen! (se oli muuten se asia, mikä jäi tuolla aiemmassa tekstissä pois. Siis se, että pitää saada ryypätä, kun kirjoitusten takia olen joutunut pitämään aivan liian pitkään taukoa!) Biletysasento 24/7.

Siivosin äsken koko huushollin. Ja tässä talossa on noin miljardi neliötä. Imuroin ja pesin lattiat. Nyt saan onneksi levähtää ennen kuin lähden lasten kanssa leikkipuistoon. Kädet saa tässä hommassa ainakin treeniä, olen varmaan antanut yhteenlaskettuna noin viisi tuntia vauhtia tytöille kiikussa. Ja se todellakin käy rankaksi pidemmän päälle. Tekisi mieli sanoa, että rakastan lastenhoitoa, mutta sitten valehtelisin. Välillä se on ihan mukavaakin, mutta ei musta olisi tekemään tätä kuukautta kauempaa. Tytöt on hirmu ihania, mutta, öh, ne nyt vain on lapsia.

Aivan uskomattoman ihana ilma on tänään! Aurinko paistaa, ihan kuin Suomessa heinäkuussa. Vähän on vielä vilpoista, mutta mitäpä pienistä.

(Kurkku on vähän parempi nyt, auttoikohan tuo suklaajäätelö?)

Ja matka varmistui tänään. Eli 25. päivä pääsen kotiin!

Tänä aamuna oli ihana herätä kun oli sataprosenttisen terve olo.

Kohta taidan lähte käymään tuolla pikkuruisessa keskustassa. Siellä on kyllä yksi hyvä vaateliike, jossa voisin käydä. Iltapäivällä sitten Karlstadiin shoppailemaan.

Niin teiniltä kuin se kuulostaakin, tekisi mieli päästä juomaan.

Tänään olenkin sitten vain datannut. Ja nyt katsotaan lastenohjelmia tyttöjen kanssa.

Toivottavasti tämä matkajuttu nyt järjestyy. Koti-ikävä on jo aika kova ja haluaisin varmistuksen siitä, että pääsen kotiin sinä päivänä kun on tarkoituskin. Ensin on vuorossa perusteellinen asunnon siivous. Sitten järjestellään raha-asiat (käydään työhaastattelussa ja sosiaalitoimistossa). Sitten etsitään ylioppilasjuhlavaatteet ja lakki. Sitten päätetään ketä kutsutaan juhliin. Sitten siirrytään isän luokse siivoilemaan ja leipomaan. Varataan kakuntekijältä kaksi täytekakkua ja kaksi voileipäkakkua. Sitten varataan aika valookuvaajalle. Sitten varataan aika kampaajalle (leikkaus+värjäys).(oikeastaan kampaajan voi kyllä varata heti kun pääsen Suomee)

Oikeastaan tuosta listasta jäi yksi juttu pois.

Olen muuten ihan järjetön Tori Amos -fani. Ja hänen musiikkinsa ansiosta taidan saada ruotsista Laudaturin.

Siis tuo kellohan on kolme tuntia edellä?

Tämä blogi elää jossain omalla aikavyöhykkeellä ja tuo kellonaika tuossa alhaalla on kaksi tuntia myöhässä. Ja sitä ei ilmeisesti voi edes muuttaa?

Tämä päivä alkoi ihan kivasti ja tähän asti onkin ollut ihan kivaa. Isot nelivetomaasturit on hitsin pelottavia ajettavia.

Join taas mikrossalämmitettyä kahvia joka oli koostumukseltaan jotenkin kumman kiisselimäistä.

Mun piti pakottaa itseni eilen illalla olemaan ajattelematta epämiellyttäviä asioita. Kuitenkin jostain syystä kaikki negatiiviset jutut vain pyöri mielessä ihan holtittomasti.

Tänään olen onnellisempi kuin eilen. Hieman. Ja elämä on silti aika kummallista ja omalla ainutlaatuisella tavallaan aika helvetin ihanaa.

Musta tuskin koskaan tulee hyvää äitiä. Ei vain riitä kärsivällisyys. Toivotaan, että se on eri asia oman lapsen kanssa. (sitten joskus tulevaisuudessa)

Hmm. Ulkona paistaa aurinko ja sataa vettä? Samaan aikaan? Tuleepa mieleen eräs suomalainen laulu.

Lapset leikkii ikkunan takana ja minä kirjoitan ja juon mikrossa lämmitettyä aamuista kahvia joka maistuu pahalle.

Ihanaa kun pää alkaa vähän selvetä. On se kumma juttu, miten ainoastaan tukossa oleva korva voi saada ihmisen jotenkin huonotuuliseksi ja poissaolevaksi. Vieläkin tuntuu omituiselta, mutta koko ajan mennään parempaan suuntaan.

En osaa puhua normaalisti enää puhelimessa. Pelkään kokoajan, että joku kuuntelee tarkkaan seinän takana. Toivottavasti ne nyt ei Suomessa luule että mulla ei ole kaikki ok. Koska kaikkihan on ihan ok.

Eilinen sirkus oli aika ihana. Mutta jostain kumman syystä tuli ihan hirveän surullinen olo kun ne hevoset juoksi hienoissa asetelmissa ja niiden pää oli köytetty niin, että kaula pysyi koko ajan hienolla kaarella. Tuli vain mieleen, että nauttikohan ne siitä? Tai ne kamelit, kissat ja norsut. Lohduttauduin ajatuksella, että ehkä ne kuitenkin pitävät siitä.

Sain ehkä sirkuksesta irti enemmän kuin tytöt.

Tänään taas Karlstadiin. Saas nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu.

No voi ei nyt soi ovikello.

Olisipa joskus sellaisiakin hetkiä jolloin olisin onnellinen siitä, että olen juuri minä.

Kirjoittaminen on todella helppoa silloin kun on todella onnellinen tai surullinen. Mutta entä jos seilaa vain noiden kahden tunteen välillä? Mikään ei ole mitenkään hirveän ihanaa eikä kamalaa. Toisaalta. Ehkä minusta onkin vain tulossa aikuinen, kun ei enää tule niitä mustavalkoajatuksia. Elämä on tasapaksua. Onkohan se sitten hyvä vai huono asia. Murrosiän mielenliikkeet ainakin toivat jotain täpinää, odotusta ja tunnetta.

Sometimes "no" is a slow "yes".

Ehkä olen kuitenkin onnellisempi kuin aikoihin.

Pitäisi alkaa miettimään jo ylioppilasjuhlia ja vaatteita. Mutta kun tuntuu vain, että kaikki juhlat on ihan turhia. Miksi minun pitää tarjota sukulaisille syötävää ja juotavaa satojen eurojen edestä. Minähän sen saavutuksen tein, MINUSTA tulee ylioppilas. (myönnettäköön että isä ne juhlat maksaa, mutta se ei estä minua olemasta tekopyhä) Lahjat, erityisesti lahjarahat kyllä kieltämättä houkuttavat. Mutta yo-juhlat tekevät minut taas riippuvaisemmaksi isästä, ja suvusta yleensä. Milloin tulee se aika, että saan tehdä päätökset aivan ja täysin itse? En halua pyytää rahaa. Enkä varsinkaan jaksa sitä kaikkea leipomis- ja siivoamistouhua.

Mutta jospa sitä vain tyytyisi vähempään. Jos vain pesisi kätensä koko jutusta ja katsoisi, tulevatko juhlat ilman minun paniikkiani.

On sekä hirveän rankkaa että hirveän mukavaa olla muualla kun kotona. Kun ei kuitenkaan voi koskaan olla niinkuin haluaisi.

Miksei sitä voi vaan tarttu hetkeen. Nääh, mulla pitäisi olla uskallusta ja halua tehdä kaikkea uutta ja jännittävää, mutta silti vain joka kerta jämähdän paikalleni uskaltamatta ottaa ensimmäistä askelta.

Ja aina sitä vain ajattelee, että kyllä minä vielä joskus uskallan. Katse teki minut todella iloiseksi ja mahdollisuuksia olisi vaikka mihin. Mutta silti, en vain uskaltanut.

Ehkäpä elämä jatku vaan samana odotuksena, toivomisena ja uskaltamattomuutena.

Tai sitten joskus teenkin jotain erikoista.

Tänään oloni on ollut jo paljon parempi kuin eilen. Vaikka pää tuntuukin olevan kuin sumussa.

Tänään olen ensimmäistä kertaa meinannut väsyä, parikin kertaa jopa. Mutta onneksi olen saanut kasattua itseni.

Tänään teemme jotain erilaista.

Tänään en ole varma miten minun oikeastaan oletetaan käyttäytyvän.

Tänään varattuani laivamatkan olin onnellinen. Elämä Suomessa sekä kiehtoo että pelottaa. Se on outoa, mitä kahdessa viikossa voi tapahtua ihmiselle.

Tänään kävin shoppailemassa ja esitin ruotsalaista.

Tänään eräs nainen tajusi etten ole ruotsalainen.

Tänäänkään en tee ehkä kaikkea mitä minun oletetaan tekevän.

Ja yhä edelleen olen aika yksin.

Hei hoi.

Elämä tarvii nyt jonkinlaisen muutoksen, ehkä tämä uuden blogin aloittaminen on hyvä alkusysäys sille.

Muutosta on jo k yllä ollu ilmassa, melko paljonkin. Lukio loppui, tulin Ruotsiin ja kohta lähdenkin takaisin Suomeen metsästämän töitä ja opiskelupaikkaa. Suoraansanottuna mikään ei ole enää niin kuin ennen. Siksi tämä Ruotsiin pakeneminen taisikin olla minulle ihan hyvä ratkaisu. Nyt ei tarvitse ihan heti kohdata sitä mahdollista tyhjyyttä, joka kotona odottaa.